Turun yliopistossa arkeologiaa opettaneelta lehtorilta tiedusteltiin kuka osaisi ennallistaa viikinkiaikaisen miekan. Lehtori tiesi tuolloin arkeologiaa opiskelleen Mikko Moilasen sepäntaustan, joten hän ehdotti tätä hankkeeseen. Moilanen huomasi, että kukaan ei ollut toisintanut miekan teossa vaadittavia tekniikoita ja siitä lähtien hän on opetellut muinaisia sepäntekniikoita.

Viikinkiaikaiset sepät

Viikinkiaikaa on eletty Skandinaviassa vuosien 800 ja 1050 jKr. välillä. Viikingit muistetaan erityisesti valloituksistaan ja ryöstöretkistään, mutta he olivat myös kauppiaita, löytöretkeilijöitä ja uudisasukkaita. Viikingit kehittivät myös laivateknologiaa, jonka ansiosta avautui mahdollisuus kaukokaupankäyntiin ja purjehtimiseen jopa Atlantin valtameren yli.

Viikingeille miekka oli yksi tärkeimpiä ja arvokkaimpia esineitä, arvostettu ja pelätty taisteluase. Hyvä miekka oli taistelukelpoinen, kestävä ja terävä. Miekoilla uskottiin olevan yliluonnollisia ominaisuuksia ja miekkoja koristeltiin kauniisti riimukirjaimin ja kuvioin. Viikingin kuoltua hänen miekkansa haudattiin hänen mukanaan, mutta miekka taivutettiin käyttökelvottomaksi. Näin miekkaa ei enää ei voitaisi käyttää eläviä vastaan.

Seppiä arvostettiin, sillä heistä riippui aseiden ja monien muidenkin tarvetyökalujen ja esineiden valmistus sekä korjaus. Viikinkiaikaiset kyläsepät ovat olleet aikansa metallurgian ja hitsauksen asiantuntijoita.

Miekan valmistus

Suomesta on tehty runsaasti viikinkiaikaisia miekkalöytöjä. Näiden löytöjen perusteella Moilanen valmistaa ennallistettuja viikinkiaikaisia miekkoja. Valmistusmenetelmät ovat kulkeneet suullisena perintönä 1 000-1 100 vuotta sitten, joten Moilanen on joutunut kokeilujen perusteella selvittämään miekkojen valmistusmenetelmiä.

Viikinkiajalla miekan valmistus aloitettiin raakaraudan valmistamisella. Skandinaviassa rauta valmistettiin pelkistämällä malmista, jota nostettiin soista ja järvistä. Malmi täytyi ensin lämmittää nuotiolla epäpuhtauksien ja kosteuden poistamiseksi. Murskattu malmi pelkistettiin uunissa, joka saattoi olla kivillä ja savella vuorattu maakuoppa. Pelkistämisvaihe on kestänyt arvioiden mukaan vuorokauden. Pelkistämisen tuloksena uunin pohjalle syntyi raakarautaa. Näin valmistettu rauta oli epätasalaatuista ja sisälsi paljon epäpuhtauksia ja kuonaa. Raudankappaleen eri osissa hiilipitoisuus saattoi vaihdella suuresti.

Rautaa työstettäessä sen hiilipitoisuus putosi. Alhaista hiilipitoisuutta pyrittiin nostamaan, jotta miekan karkaisu onnistuisi. Hiilen lisääminen teräkseen oli kuitenkin työlästä ja vaikeaa.

Ennallistuksissa Moilanen pyrkii käyttämään mahdollisimman samankaltaista terästä kuin viikinkiaikoinakin käytettiin, esimerkiksi vanhojen kärryjen ja rekien jalasosia. Seosaineetonta, vähähiilistä terästä on nykypäivänä hankala saada ja sen hinta on korkea vähäisen kysynnän takia. Uusien teollisten terästen seosaineet tekevät teräksistä sitkeitä.

Teräspalasta miekan hahmoon

Pelkistämisen jälkeen hehkuva rautakappale nostettiin uunista taottavaksi esimerkiksi ison kiven päälle. Kuumentuneena teräs on taipuisaa ja muovattavaa. Takomisen tarkoituksena oli poistaa raudasta epäpuhtauksia ja kuonaa. Kappaleen jäähtyessä se lämmitettiin uudelleen pelkistysuunissa, joka toimi myös ahjona raudan valmistuksen yhteydessä. Takomisvaihe kesti hyvinkin kokonaisen vuorokauden ja oli raskasta fyysistä työtä. Sepän taitoihin kuului taottavan kappaleen lämpötilan tuntemus raudan hehkuvärin perusteella.

Viikinkiaikaisia miekkoja tehtiin harvoin yhdestä teräsaihiosta. Sepät käyttivät ahjohitsausta apunaan kappaleiden yhteen liittämisessä. Ahjohitsauksessa yhteen liitettävät kappaleet lämmitettiin valkohehkuiseksi (lämpötila on noin 1 100-1 300 °C). Valkohehkuinen teräs vasaroidaan alasimen päällä yhteen, jolloin syntyy hitsausliitos.

Viikinkiaikaan ahjohitsauksessa käytettiin kvartsihiekkaa suojaamaan hitsattavien kappaleiden pintaa ilman haitalliselta vaikutukselta. Moilanen käyttää kvartsihiekan sijaan booraksia, koska sen sulamislämpötila on huomattavasti kvartsihiekkaa alhaisempi.

Booraksijauhe ripotellaan lämmitettyjen punahehkuisten hitsattavien kappaleiden päälle, minkä jälkeen kappaleiden lämmittämistä jatketaan hitsauslämpötilaan. Kun vähähiilinen teräs kipinöi tähtisädetikun tavoin, seppä tietää kappaleiden olevan valmiita hitsausta varten, ja hiilipitoisemman teräksen pinnalla olevan booraksin liikehdinnästä voi nähdä teräksen olevan hitsauslämpötilassa.

Moilanen nostaa hitsattavat kappaleet alasimen päälle ja lyö kappaleita vasaralla. Näin syntyy hitsausliitos. Isoja kappaleita ahjohitsattaessa Moilanen ei käytä hansikkaita, sillä hansikkaat estävät sepän tuntuman hitsattavaan kappaleeseen. Yhdestä teräskappaleesta Moilanen takoo miekan hahmon noin kahdessa tunnissa. Kuvioterästä käytettäessä aikaa kuluu huomattavasti enemmän.

Viikinkiajan sepät pinnoittivat miekkojen teräosat tai koko miekan hiilipitoisemmalla teräksellä, jotta valmiin miekan karkaisu onnistuisi. Vähähiilinen sitkeämpi miekan ydinosa takasi taipuisuuden, kun taas pinnalla oleva karennut teräs paransi kestävyyttä.

Kuvioteräksen valmistus ahjohitsaamalla ja säiläkirjoitus

Viikinkiaikaisissa miekoissa oli toisinaan näkyvissä kuvioterästä veriurassa. Kuvioteräs on koristeellista, mutta se takasi myös tasalaatuisemman teräsaihion miekan säilän valmistukseen. Kuvioterästä valmistettiin ahjohitsaamalla eri hiilipitoisuuden omaavia teräksiä yhteen. Ajan saatossa sepät oppivat uusia tekniikoita; esimerkiksi ahjohitsatun pakan tai tangon kiertämisen akselinsa ympäri, jolloin saatiin erilaisia kuvioita. Viikinkiaikaisten miekkojen keskimääräinen paino on ollut noin 1 300 g.

Joissakin löydetyistä miekoista on ollut veriuran pintaan upotettuja säilämerkkejä ja -kirjoituksia. Säilämerkkejä on pidetty taianomaisina symboleina, ja erottuvuuden vuoksi ne on valmistettu eri materiaalista kuin itse veriura. Yleisimmin käytetty materiaali säilämerkkien valmistuksessa oli kuvioteräs.